Ei ehkä oikeasti lapsuusmuisto, kun olin jo 19, mutta kuvaa lapsuutta omalta osaltaan.

Eno siis kuoli, kun olin jo ylioppilaaksi kirjoittanut. Sitten oli tietysti hautajaiset, ja niihin tuli sukua. Yksi sukulaisista oli oikein heikossa kunnossa, jalatkaan eivät kantaneet. Niinpä isäni kantoi arkkua kirkkoon, ja tälle sukulaiselle työnnettiin sillä aikaa sillivoileipää alas jotta saataisiin  hänet kantajaksi kelpaavaan kuntoon. Homma onnistui ainakin sikäli, että kirkosta haudalle hän oli kantajana.

Olin keskimmäisenä, tämä tyyppi minun takanani. Arkku alkoi painaa ja painaa, aivan selvästi enemmän kuin kuudesosan vainajasta. Ja sittenhän takaani kuului jo rasahdus kun kulma koski maata, ja sitten kuului "Saatanan raskasta".

Enpä ole ennen enkä jälkeen ollut hautajaisissa, joissa pappi sanoo että pidetäänpä tässä tauko ja jatketaan kantamista sitten...

Usein ajatellaan, että juoppo paranee kun saa hyvän syyn. Kyllähän sitäkin joskus tapahtuu, mutta minusta tämä arkkuepisodi on aika kuvaava. Ei siinä paljon paina jokin sosiaalinen konventio, vaikka miten vahva, jos pitäisi yksi ilta olla ryyppäämättä tai ainakin juoda vain vähän.