(Kjäh kjäh, nyt joku onneton googlaa tänne kun luulee kerrottavan Clarken kirjasta.)

Muistin yllättäen muistikuvan, joka kelpaisi lapsuuden lopuksi. Kuten olen blogissa antanut ymmärtää, voin tietyllä tapaa laskea lapsuudeksi kaiken ennen armeijaa. Pidennän vähän vielä lapsuutta.

Olin päässyt Tampereelle opiskelemaan, ja kun viimein sitten alkavan syksyn päivänä lähdin, oli ilta. Äiti oli esittänyt taas jotain omituisia huomioita Tampereesta ja siellä pärjäämisestä. Jotain pakkasin, en muista mitä. Petri kumminkin oli meillä, ja muistan miten hieman ironisesti lausuin lopulta autoon mennessäni "Poika kun maailmalle lähti...".

Minun lapsuuteni kesti tuollaiset 21 vuotta. Ja hyvä niin, sen verran - vähintään - tarvitsinkin.