Kerran olin kuuden aikaan illalla perunannostotalkoissa, jotka olivat siinä juuri loppumassa. Voileipää tarjoiltiin.

Kerroin ihan ohimennen, että alkaa olla nälkä. En ollut syönyt sinä päivänä. Muistan hämärästi miten tästä kuullut aikuinen näytti kauhistuneelta, vaikka nyt vasta tajuan että oli siihen ehkä ulkopuolisen silmin aihettakin. Mutta pienenä ei kertakaikkiaan ollut mikään pakko syödä - söin jos söin, ja hyvää ruokaa joskus sitten paljonkin. Ja ihan normaalipituinen minusta kasvoi.

Nykyään olen pullamössöytynyt, ja hyvä jos muutaman tunnin saa ateria lykkääntyä ilman että alkavat kädet tärisemään eikä työnteosta tule mitään.