Naamani pitäisi tänään olla NYT-liitteen kannessa monen muun vapaa-ajattelijan naaman kanssa. Sen kunniaksi muistikuva rippikoulusta:

En ollut rippikouluun mennessä uskonut vuosiin jumaliin. En voinut kuvitella, että joku muu uskoo, paitsi tietysti uskovat. Eli siis oli uskovia ja muita, ja oli itsestäänselvää ettei jumalia ole. Toisaalta en tiennyt rippikoululle mitään vaihtoehtoakaan, enkä ollut kapinallinen nuori ja siksikään kieltäytynyt.

Isonen kysyi jossain ryhmäkeskustelussa mitä ihmiselle tapahtuu kun tämä tulee uskoon. Selitin sitten jotain sellaista, että joku psykologinen reaktio se on, että jotenkin aivoihin tulee toimintahäiriö tai jotain sinnepäin.

Isonen kysyi, että minunko mielestäni siis uskoon tullessa ihminen tulee hulluksi. Vastasin että joo, voi sen niin sanoa.

Minulle tämä oli järkyttävä havainto. Isonen, joka ei ollut "uskova" minun tietojeni mukaan eli jonka piti olla "normaali", uskoi Jumalaan. Olin olettanut, että rippikoulu on pappia lukuunottamatta suurta teatteria. Niin yksinkertaisena pidin sitä, että maailma pyörii omillaan ja että tuntematonta voi olla mutta ei yliluonnollista. Tämä perusasenne minulla on vieläkin. En saata ymmärtää, että ihmiset ja vielä kai enemmistökin todella uskoo johonkin yliluonnolliseen.

Ehkä tämä kertoo siitä, että minun aina ollut vaikea pitää itseäni erikoisena. Ajattelen että "muut eivät osaa matematiikkaa" tai "kaikki muut osaavat laulaa tosi hienosti", ja on vaikea ymmärtää että minä tässä poikkean keskiarvosta ja vieläpä aika selvästi.