Naamani pitäisi tänään olla NYT-liitteen kannessa monen muun
vapaa-ajattelijan naaman kanssa. Sen kunniaksi muistikuva rippikoulusta:
En ollut rippikouluun mennessä uskonut vuosiin jumaliin. En voinut
kuvitella, että joku muu uskoo, paitsi tietysti uskovat. Eli siis oli
uskovia ja muita, ja oli itsestäänselvää ettei jumalia ole. Toisaalta
en tiennyt rippikoululle mitään vaihtoehtoakaan, enkä ollut
kapinallinen nuori ja siksikään kieltäytynyt.
Isonen kysyi jossain ryhmäkeskustelussa mitä ihmiselle tapahtuu kun
tämä tulee uskoon. Selitin sitten jotain sellaista, että joku
psykologinen reaktio se on, että jotenkin aivoihin tulee toimintahäiriö
tai jotain sinnepäin.
Isonen kysyi, että minunko mielestäni siis uskoon tullessa ihminen tulee hulluksi. Vastasin että joo, voi sen niin sanoa.
Minulle tämä oli järkyttävä havainto. Isonen, joka ei ollut "uskova"
minun tietojeni mukaan eli jonka piti olla "normaali", uskoi Jumalaan.
Olin olettanut, että rippikoulu on pappia lukuunottamatta suurta
teatteria. Niin yksinkertaisena pidin sitä, että maailma pyörii
omillaan ja että tuntematonta voi olla mutta ei yliluonnollista. Tämä
perusasenne minulla on vieläkin. En saata ymmärtää, että ihmiset ja
vielä kai enemmistökin todella uskoo johonkin yliluonnolliseen.
Ehkä tämä kertoo siitä, että minun aina ollut vaikea pitää itseäni
erikoisena. Ajattelen että "muut eivät osaa matematiikkaa" tai "kaikki
muut osaavat laulaa tosi hienosti", ja on vaikea ymmärtää että minä
tässä poikkean keskiarvosta ja vieläpä aika selvästi.
perjantai, 1. helmikuu 2008
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.