Tämä blogi oli aktiivinen 4.1.2008 -- 3.1.2009 ja on nyt lopetettu.

Blogin jotkin kirjoitukset viittaavat aiempiin. Tätä kannattaa lukea alusta loppuun, alkaen siis jutusta Ammuu. Lehmiä. Blogin aiheena ovat lapsuus- ja nuoruusmuistot Honkajoelta.

Uutta sisältöä ei ole tulossa, yleisön pyynnöstä huolimattakaan. Joitakin vanhoja kirjoituksia voin uudelleenkategorisoida, jos jaksan; luultavasti en jaksa. En lue enää kommentteja blogista, mutta meilata toki saa: [email protected]

Tämä on 366. ja viimeinen varsinainen merkintä.

Sellainen siis oli minun lapsuuteni ja nuoruuteni. Kauheaa, sanoo varmasti useampi. Mutta entä tiedä... varmasti minusta olisi voinut tulla toisenlainen Jori toisenlaisessa ympäristössä. Mutta pidän itsestäni tällaisena.

Minulla oli tilaa, oli aikaa, oli vapautta mennä ja tulla. Pieni kylä, pieni koulu. Onnea. Äiti joka rakasti, pienenä myös mummu. Ja rakastihan enokin, vaikka ei sitä tietysti koskaan sanonut ääneen, ja vaikkei osannut elämäänsä hallita. Minusta Honkajoella ei ollut juuri pahoja ihmisiä. Oli vain niitä, jotka olivat "heikompi toista" kuten Eino Leino runoilee. Ja olipa sentään kokonainen kylällinen tolkullisia ihmisiä.

Ja muistettakoon blogin otsikon olevan "Sut olis pitänyt huostaanottaa" eikä "Mut olis pitänyt huostaanottaa".

On vain yksi Honkajoki, on vain yksi Antilan kylä. Ja silti näitä honkajokia on Suomessa satoja ja antiloita tuhansittain. On vain yksi Jori, ja silti tänäänkin syntyy liki sata poikavauvaa, ja sata poikaa täyttää viisi ja ehkä sata poikaa ihmettelee mitä tekee jouluna saamallaan palapelillä.

Nämä honkajoet, nämä antilat ja nämä pojat ovat itse paloja suuresta pelistä nimeltä Suomi.

(Tulipas siitä nyt teatraalinen lopetus. Mutkun en keksinyt loppuun mitään lehmäjuttua ;=) )

Äiti teki usein plättyjä (siis "ohukaisia" joidenkin mukaan). Ne olivat hillon kanssa hyviä.

Olen jokusen kerran noita itsekin tehnyt. Hassua, miten se on melko helppoa. Äidillä oli 7-pesäinen pannu, ja tuntui lapsena siltä ettei millään voi muistaa missä järjestyksessä noita on täyttänyt ja ehtiä hoitamaan koko plättysettiä. Niin sitä lienen minäkin siis kehittynyt.

Tähän plättyjuttuun onkin hyvä melkein lopettaa blogi.

Mielikuvani mukaan olen ampunut raketteja vain kerran. Sen ainoan kerran oli ostettu pari rakettia ja mentiin koululle Toinin asunnolle. Siellä sitten ammuin ne. Eipä tullut sen erikoisempia wow-fiiliksiä, ja äiti valitteli (ja valittelee) aina miten "rahaa menee taivaan tuuliin". Olen silti iloinen, että tuokin muisto tuli, eipä se *niin* paljon maksa vaikka eivät raketit ihan halpoja ole.

Sama kerta taisi olla ainoa, jolloin olimme jossain uutta vuotta viettämässä. Muistan miten Toini sanoi "poika!" ja se ei ollutkaan minulle sanottu, vaan Toinin pojalle joka oli kai kaksi- tai kolmikymppinen silloin. Pieni asia mutta jäi mieleen.

Pienenä, en muista missä vaiheessa, tajusin että uutena vuotena ammutaan raketteja. Kävin niitä sitten katsomassa yöllä, saatoin kävellä maantiellekin saakka. Jonkinlainen uudenvuodentapa siitä tuli. Eipä tullut juuri käytyä juhlimassa.