Olin lapsena varsin yksin, mutta en muista kokeneeni itseäni yksinäiseksi.

Aivan pienenä ei ollut oman ikäisiä kavereita, mutta koulustahan niitä sitten sain. Lähimmätkin kaverit olivat kuitenkin useamman kilometrin päässä, kylällä kun tilaa riitti. Paljon kyläiltiin, mutta paljon myös olin yksin. Luin paljon - korjaan - PALJON, aikanaan naputin tietokonetta ja sitten paljon myös hiihdin tai kävelin. En kyllä koskaan ole ollut kuntoilija, mutta saatoin viikon aikana varmasti kävellä kymmeniä kilometreja, ihan vain kävelemällä hiljakseen Peräkyrölle tai Braggen kyrölle ja kiertelemällä ympäriinsä ilman sen kummempaa suunnitelmaa.

Ehkä yksinolo on lyönyt leimansa luonteeseenikin. Armeijasta muistan, miten parikin kaveria suorastaan kammoksui mennä yksin pimeään metsään. Minä ajattelin että samapa se on eksyä yksin tai kaksin, jos kumpikaan ei reittiä tunne. Enkä vieläkään arvele olevani tavattoman huonossa seurassa yksin ollessani; joskus on suorastaan pakko mennä yksin kävelylle. Laurahan sitten ei yleensä kävele ollenkaan, ellei saa kaveria.